Mun ei koskaan pitänyt jatkaa tätä blogia. Olevinaan pystyin olemaan ilman mitään, harakanmarjat. Ei mistään tule mitään. Minä olen edelleen. Liian. Iso. Omasta. Mielestäni.
Muiden ihmisten mielipiteillä ei ole väliä.
Elämä on liian suuri kaaos, murhenäytelmä. En tiedä miten päin pitäisi olla, kun sekä psyykkinen että fyysinen terveys on mitä on. Herään vaan, jotta voin laskea tunteja siihen, kun saan taas sulkea silmäni. Maailmalta.
Ehkä joku päivä osaan olla ilman. Tätä.
Anteeksi.
Olit ryöstänyt mun osoitteeni. Siis mahdollisen osoitteeni. (eikö olekin vadelmainen kaunis sana) Joten tulin katsomaan kuka sen oli rosvonnut. En tiedä oletko siellä, kirjoitan kuitenkin.
VastaaPoistaHaluan sanoa jotain. En tiedä kiinnostaako sua, varmaankaan ei, mutta sanon sen silti.
Mä elin pimeässä kauan. Oli blogeja täynnä kierrellen puhutusta kuolemasta ja sairaista unelmista. Unelmoin myös hukkumisestani. Ja sitten vietin erään viikon siskoni luona, söin valtavasti hedelmiä ja yhden aterian vegeruokaa, ja siitä se lähti. Hymy. Se pysyi kasvoilla koko junamatkan, vaikka en koskaan ennen hymyillyt. Vihasin kotiinpalua niin paljon. Palua siihen harmauteen tyhjyyteen olemattomuuteen, kuolleeseen taloon jossa vain makasin pimeässä ja hukutuin elokuviin.
Mä heräsin. En sanoisi olevani täysin hereillä, silloin tällöin tulee hetkiä kun olen niin yksin että haluan taas mennä merelle kivet taskuissani ja pudota pohjaan kauniiseen leijuvaan hiljaisuuteen. Mutta mä en enää ole se sama synkkä kuollut kuori kuin ennen.
Mikä mut herätti, sitä voi kutsua fruitarismiksi. En jaksa selittää mitä se on, (kyse on siis ruokavaliosta, ei mistään uskonnosta, heh) mutta vaikka täällä on yksi blogi aiheesta http://hedelmaparatiisi.blogspot.fi/ Jos sä haluut yrittää, (edes viikon tai muutaman päivän) niin, no, tule vaikka sanoon hei tuonne keskeneräiseen blogiini.