Mun ei koskaan pitänyt jatkaa tätä blogia. Olevinaan pystyin olemaan ilman mitään, harakanmarjat. Ei mistään tule mitään. Minä olen edelleen. Liian. Iso. Omasta. Mielestäni.
Muiden ihmisten mielipiteillä ei ole väliä.
Elämä on liian suuri kaaos, murhenäytelmä. En tiedä miten päin pitäisi olla, kun sekä psyykkinen että fyysinen terveys on mitä on. Herään vaan, jotta voin laskea tunteja siihen, kun saan taas sulkea silmäni. Maailmalta.
Ehkä joku päivä osaan olla ilman. Tätä.
Anteeksi.
